Joululoman tehotreenaukset alkaa olemaan ohitse. Keskiviikkona käytiin ajelemassa vähän verijälkiä. MEJÄ lajina on minulle semmoinen aika uusi tuttavuus. Siskolla on kaksi kiharakarvaista noutajaa ja sitä kautta olenkin sitten löytänyt kyseisen lajin. Jami ja Aavahan jäljestävät tosi innokkaasti. Aava ei ole reagoinut veren hajuun mitenkään erikoisesti, monia koiria se saattaa aluksi jännittää, ja osalle koirista verijälkiä ei kannata tehdä ollenkaan. Jami ekalla verijäljellä jäljesti todella tarkkaan ja välillä pysähtyi haistelemaan ja sen jälkeen katseli ympärilleen metsään. Eli se reagoi veren hajuun aivan erilailla kuin Aava.

Tehtiin jäljet jo maanantaina. Ajettiin ne vasta keskiviikkona, vaikka oli tarkoitus ajaa ne jo tiistaina. Tein Marikan kanssa Wagner-kiharalle jäljen, mutta Minna ei sitä kerennytkään käydä ajamassa. Joten päästiinpä sitten Jaminkin kanssa jäljelle. Verijälkien tekeminen lumiseen maastoon ei välttämättä ole kokeita ajatellen kovin järkevää, koira nimittäin voi oppia seuraamaan vain lumessa olevaa uraa. Mutta koska meillä ei ole MEJÄssä mitään suuria tavoitteita, niin olen ajatellut, että teen näitä jälkiä talvellakin ihan vaan koirien aktivoimiseksi. Jami painoi täysiä menemään ja sain jarrutella sitä melkein koko ajan. Jäljellä oli välissä katko ja kulma ja herra vaan paahto menemään. Se kuitenkin pysähtyi makaukselle hyvin. Lopussa Jami ei meinannut ottaa sorkkaa, joka oli ihan meidän tollojen syytä todennäköisesti, koska sorkka oli aivan jäinen, eikä me muistettu ottaa verta sulamaan ja laittaa sitä sorkkaan. Kun jälki oli jo ajettu, tultiin risukosta tielle, oli jo hämärää ja tien päässä kaukana näkyi lenkkeilijä, Jami tuijotteli sitä vaikka kuinka kauan, johtunee juuri varmasti veren hajusta, koska Jami ei yleensä välitä tuommoisista yhtään mitään.

Aavan jäljen oli tehnyt Minna, eikä meillä siis ollut mitään tietoa missä se meni,  alkua ja loppua lukuunottamatta. Olihan se merkattu vaan siellä hämärässä minä en ainakaan nähnyt niitä merkkejä. Aluksihan meille kävikin niin, että Aava lähti pinkomaan jälkeä tosi lujaa ja tupsahti yhtäkkiä hiihtoladulle. Eli se siis oli lähtenyt seuraamaan jonkun ihmisen jälkeä, joka oli jostain syystä käynyt siinä meidän jäljen alussa. Menin uudelleen alkuun Aavan kanssa ja taas se lähti samaan suuntaan, pysähdyin ennen hiihtolatua ja Aava haisteli kääntyi takaisin päin ja poimi oikean jatkon verijäljelle! Minulla ei siis ollut mitään tietoa mihin jälki tässä kohtaa meni vaikka maassa oli lunta. Aavaakin sai jarrutella jäljellä. Mentiin mm. ojan poikki ja jäniksenkin jälkiä metsässä meni ristiin rastiin, mutta Aava pysyi jäljellä. Aava jäi huolella haistelemaan makausta. En tiedä kuinka koiran pitäisi kokeissa ohjaajalleen makaus ilmaista. Että riittääkö tuo haistelu ja nuoleminen. Sorkkahan se löytyi lopulta päästä, Aavaakin piti hieman rohkaista nostamaan sorkka ja sitten se vouhottikin se suussa. Koko pieni koira ihan kippuralla, töpö vispaten puolelta toiselle.

Torstaina aamulla otettiin pikaiset hakutreenit. Molemmille koirille samat harjoitukset. Eli 2 maalimiestä meni heti hakualueen alusta molemmin puolin keskilinjaa piiloon, 70 askeleen "syvyyteen". Menivät siis etukäteen sinne. Lähetin ensin vasemmalla ja sitten oikealla. Heti löysivät ukot.

Illalla ajeltiin Haukiputaalle Active dogs ry:n "mölli"kisoihin. Möllikisathan niiden piti olla. Tosin radat oli kyllä kaikkea muuta kuin möllien tasoa. Mölliradalta tuli Jamille tosi sujuva ja nopea nolla. Virallisissa kisannutta koiraahan näissä ei palkita. Aava rällätteli radalla menemään ihan omiaan, käännösten sijaan se teki semmosia paimenkoiran isoja juoksukaaria. Ja sitten kun pyysin sitä irtoamisen sijasta tulemaan minua kohti, niin se päästi vaan semmosen hirveän "räyh"-äänen. Hylätty radasta tuli. Törmäsin itsekkin mm. aidan siivekkeeseen. Radallahan oli umpikulman putkia(jotka muuten sujui hyvin molemmilta!) ja ihmeellisiä aitahässäköitä.

Kilpailevien radalla ohjasin Jamia ilmeisesti melko huonosti, koska se oli menossa kahteen kertaan väärälle esteelle, putkeen. Toisesta kerrasta tulikin hylky. Sitten keinulla Jami jostain syystä huojui ja A:llakin liukasteli. Outoa. Mutta vaikein aitahässäkkä meni hyvin. Aavaa lämmittelin tällä kertaa makupalojen kanssa ja yritin saada sen huomiota vähän paremmin itseeni. Tyttöhän vetikin sitten toiseksi viimeiselle esteelle asti puhtaan radan! Kaikki kontaktitkin ja sellaisen vaikean aitahässäkän. Minä ääliö aloin vedättämään sitä kepeillä, joten se tuli toiseksi viimeisestä välistä ulos. Ahneella on paskanen loppu.